Kuvanveistäjänä Cedercreutzia on luonnehdittu impressionistis-realistiksi. Hänen kuvaustapanaan nuorena kuvanveistäjänä oli veistosaiheen ottaminen esiin muovailtavasta massasta pintojen ja viivojen vuorovaikutuksen avulla ja työn jättäminen luonnosmaiseksi. Sittemmin hän kokeili ajan virtausten mukana muitakin tyylejä. Hänen merkittävimmät julkiset veistoksensa ovat Poriin 1920 pystytetty Äestäjä, tammaa ja varsaa esittävä Äidinrakkaus Helsingissä vuodelta 1928 ja Maarianhaminaan 1933 pystytetty Mereen hukkuneiden muistomerkki eli Ruorimies. Emil Cedercreutzin museon kokoelmissa on noin 600 valosta Cedercreutzin omaa kuvanveistotuotantoa.

Cedercreutzin ja Maila Mikkolan (kirjailijanimeltään Talvio) haaveissa oli pysttää Äestäjä -veistos Poriin, Lalli Köyliöön, Hj. Nortamon raumalaisten jaaritusten merimieshahmo Tasala Vilkk Raumalle ja Pyhä Henrik Kokemäelle. Ajatuksena oli myös Tukkipoika ja Puunkaatoon -veistosten pystyttäminen puutavarayhtiö A. Ahlströmin pääkonttorin puistoon Noormarkkuun. Vain osa näistä haaveista toteutui. Patsaat ovat kuitenkin löytäneet paikkansa eri puolilta Suomea, joten Cedercreutzin työ ei suinkaan ole mennyt hukkaan.

 

EMIL CEDERCREUTZIN MERKITTÄVIMMÄT VEISTOKSET

 

Äestäjä (1912)

Cedercreutzin ensimmäinen ulkoilmataideteos Äestäjä -monumentti pystytettiin Poriin 1920. Vihtori Sikstus Vindin, Cedercreutzin palvelijan ja talonmiehen tiedetään toimineen Äestäjä-veistoksen mallina.

Äestäjä-hanketta veivät eteenpäin Helsingin yliopiston Satakuntalaisen Osakunnan naisopiskelijat, vetäjänä osakunnan inspitär Maila Mikkola (kirjailijanimeltään Talvio). Veistos oli valmiina jo 1912, mutta varojen kerääminen ja ensimmäisen maailmansodan puhkeaminen 1914 viivyttivät veistoksen valamista pronssiin ja pystyttämistä. Patsas paljastettiin elokuussa 1920.

Emil Cedercreutz kirjoitti Maila Mikkolalle evääksi patsashankkeen eteenpäin viemiseksi selostuksen työnsä aatesisällöstä: ” — Niin, olen ajatellut Satakunnan lakeuksia, ajatellut sitä, että Pori juuri elää varakkaasta sen ympäröimästä maaseudusta, tehtaita ja meriliikettä kun on siellä niin vähän, miltei lainkaan. Kaikki rahat Poriin tulevat maalta, maakauppiailta jne. Tuo satakuntalainen äes on sitä lajia, jommoista ei löydetä mistään muualta Suomesta, ainoa aitosatakuntalainen maanviljelyskalu. Piikkiäkeitä on kyllä Karjalassakin, mutta niiden päällä ei seisota ja ne ovat toista mallia. Äestäjäryhmä kuvaa sitä viimeistä äestämistä ennen kylvöä, kun pelto on jo vallan sileä. Se on metsätorpan poika ja hevonen, sillä jolla ei ole muuta kuin yksi juhta.

Isommissa paikoissa käytetään nimittäin kaksi hevosta äkeen edessä. Maahengen taimi, sen primitiivisessä, alkuperäisessä muodossa se on, maahenki, ennen kuin tämä on kohonnut suurien olojen itsetietoisuuteen, tahi miten minä sen nyt sanoisin.Ja koska Pori on Satakunnan pääkaupunki, niin on tämä maakuntamme symboli juuri oltava Porissa, samalla kuvaten lakeuksien kaupunkia, joka vähitellen on syntynyt mullan ja raadannan työstä. Pori pukee äestäjän, antaa hänelle kahvia, tupakkaa, tuontitavaraa jos jommoista, lähettää hänelle sanomalehdet, silakat jne. — ”.

 

Äidinrakkaus (1928)

Äidinrakkaus on tammaa ja pientä varsaa esittävä veistos, joka on sijoitettu Helsinkiin Varsapuistikkoon.

Emil Cedercreutz oli lapsena nähnyt tammoja varsoineen kotipeltojensa tasangoilla. Herkkään veistokseensa varsaa imettävästä tammasta taiteilija liitti muistonsa alamaan avarasta näköpiiristä sekä lakeuksien järkkymättömästä rauhasta.

Cedercreutz oli ehdottanut Helsingin kaupungille, että häneltä tilattaisi hevosveistos Eiran puistikkoon tai Sirkustorille. Kaupungin silloinen asemakaava-arkkitehti valitsi veistoksen paikaksi kuitenkin Unioninkadun ja Kaisaniemenkadun välisen puistikon, joka ristittiin varsapuistoksi. Cedercreutz oli veistoksen sijoituspaikkaan tyytyväinen, sillä se sijaitsi suuren koulun edustalla. Hän näki tulevaisuuden lapsissa ihanampana ja enemmän elämisen arvoisena kuin nykyisyyden.

Veistoksensa aiheesta Cedercreutz kirjoitti: ” — On mielestäni maailman lohdullisin ja mieltä ilahduttavin näky äiti ja lapsi, emo poikasineen, avautuipa tämä näky eteeni linnunpesässä, tallissa, tai ihmisen kodissa. Olen joskus eläintarhassa nähnyt kauriin poikasineen ja innoittunut kuvaamaan äidin hellyyden puhuvaa ilmettä näillä herkillä eläinkasvoilla. Olen nähnyt lampaan karitsoineen turvallisena painautuvan hyvän paimenen polviin. Ja majesteetillisinpänä näen äidin kanassa, joka lämmittävien siipiensä suojaan kokoaa jopa kaksitoistajäsenisen poikueensa. Mutta romanttisin äiti on ehkä sorsa, kun vaaran uhallakin ui poikineen yli hopeisten ulapoiden. Syvin näistä näkemyksistä on kuitenkin se, jonka olen saanut lapsena kotipeltojen tasangoilla: tamma varsoineen. Siihen kuvaan kaikkine eri muunnoksineen ja vivahduksineen liittyy muutakin kuin pääteemani äidinrakkaus; siihen liittyy myöskin alamaan avara näköpiiri ja lakeuksien järkkymätön rauha.”

Emil Cedercreutzin museolla on nähtävissä luonnoksia Helsingin Varsapuistikon veistoksesta. Veistosta on valmistettu myös fajanssista Arabian tehtailla.

 

Ruorimies eli Mereen hukkuneiden muistomerkki (1933)

Ruorimies-veistos on pystytetty 1933 Maarianhaminaan Mereen hukkuneiden muistomerkiksi. Veistos oli alun perin tarkoitettu Rauman torille, koska Rauma oli merenkulkukaupunki ja veistoksen merimies esittää ”Raumlaissi jaarituksi” -kirjan merimieshamoa Tasala Vilkkua, jonka loi professori, kunnanlääkäri, kirjailija ja valtiopäiväedustaja Hj Nortamo.

Ensimmäinen Tasala Vilkk -luonnos oli esillä 1914 Rauman torilla. Se oli erilainen kuin Cedercreutzin seuraavat ruorimiesaiheiset Tasala Vilkkut.

Cedercreutz haaveili voivansa veistää 1931 kuolleen ystävänsä Hj Nortamon muistopatsaan Poriin tai Raumalle. Poriin pystytettiin kuitenkin 1938 Yrjö Liipolan suunnittelema Nortamon patsas ja Raumalle Wäinö Aaltosen suunnittelema muistomerkki. Nortamo oli ollut Cedercreutzin hyvä ystävä, ja kerrotaan, että Cedercreutz loukkaantui syvästi, kun Maila Mikkola (kirjailijanimeltään Talvio) syrjäytti hänet Nortamon muistomerkin tekijänä.

1933 Maanviljelysneuvos Eliel Sundström hankki Ruorimies -veistoksen Cedercreutzilta ja lahjoitti sen Maarianhaminan kaupungille kunnioittaakseen merikapteeni-isäänsä ja muiden meren syliin jääneiden merimiesten muistoa. Veistos on omistettu ahvenanmaalaisille, jotka ovat löytäneet hautansa merestä.

Aluksi Mereen hukkuneiden muistomerkki asetettiin Englantilaiseen puistoon, mutta siirrettiin sieltä nykyiselle paikalleen Merenkulkumuseon puistoon. Kaupunki pystytti veistoksen taakse graniittisen muistomuurin, johon on kiinnitetty ahvenanmaalaisten laivapalveluksen aikana menehtyneiden merimiesten nimilaattoja.

Luonnos Ruorimiehestä on valittu Merenkulun turvallisuus –palkinnoksi (Sea Sunday), jota on jaettu maassamme vuodesta 1997 alkaen.

 

Työn jälkeen (1904)

Työn jälkeen -veistos oli ensimmäinen Cedercreutzin tekemä monumentaaliveistos. Se oli keväällä 1904 esillä Pariisin Salongissa ja syksyllä Ateneumissa. Näyttelyiden jälkeen se oli Köyliössä Cedercreutzin maaseutuateljeekodin Ilmilinnan pihassa, kunnes se siirrettiin 1914 Harjavaltaan Cedercreutzin Harjulan kodin eteishalliin. Sieltä se valettiin 2003 pronssiin ja pystytettiin museon pihaan.

Veistoksessa Cedercreutz soveltaa opettajansa kuvanveistäjä Constantin Meunier´n Belgian kaivoshevos- ja kaivostyöläis-aihepiiriä Suomen oloihin, joissa torpparit ja maatyöläiset olivat raskaan työn raatajina samankaltaisessa yhteiskunnallisessa asemassa kuin belgialaiset kaivosmiehet ja hevoset. Maila Talvio kirjoitti veistoksesta:”Hänen ensimmäinen suuri teoksensa esittää väsynyttä hevosta, joka lepää työn jälkeen, sekä miestä työtoverinsa vieressä, maassa pitkänään, vaipuneena sikeään uneen. Se on ylistyslaulu terveeksi tekevälle työlle, ainoalle, joka elämässä antaa levon onnen. Se on samalla ylityslaulu kotiseudulle, sillä muistot kotiseudun työmiehestä ja työhevosesta ovat kutsuneet sen esiin. Se on myös taiteilijain tyyni itsetietoinen kiitos kohtalolle, joka vihdoinkin on päästänyt hänet pakkotyön kahleista ja antanut hänelle oman työnsä onnen”.

 

Satakunnan karhu (1938)

Satakunnan karhu -veistos, joka myös ”Porin karhuna” tunnetaan, pystytettiin marraskuussa 1938 avatun Pori- Haapamäki radan vihkiäisjuhlallisuuksissa. Satakunnan Kansa uutisoi: ”Raatihuoneen pylvään päähän nostettiin eilen uusi vaskinen karhu entisen terrastista (keinokivestä) tehdyn karhun penikan sijaan. Uusi vaskikarhu on olemukseltaan jäykkä ja vakaa, ei semmoinen iloinen veitikka kuin pentukarhu oli. Vaskikarhu on kuvanveistäjä Emil Cedercreutzin työtä niin kuin sen edeltäjäkin oli. Kaupunginhallituksen asettama rautatiejuhlatoimikunta on sen taiteilijalta tilannut juhlistamaan osaltaan kaupunkia ensi lauantain rautatievierailussa ja sitten tietysti seisomaan edelleen vartiopaikallaan”.

Veistos Raatihuoneen edustalle oli vuodesta 1909 asti ollut Cedercreutzin suunnitelmissa. Jo vuonna 1913 Cedercreutz oli kirjoittanut haluavansa tehdä Poriin suurikokoisen karhuveistoksen. Hän tekikin sinne ison Maakarhun ”karhukaupungin” (Björneborg) vertauskuvaksi. Tämän hän kuitenkin korvasi jo seuraavana vuonna istuvalla karhun penikalla, jonka hän lahjoitti Porin kaupungille. Nähtävästi tämäkään karhu ei sittemmin saanut armoa kuvanveistäjän silmissä, koska hän kehitteli karhuaihetta edelleen, ja veistos korvattiin samalle paikalle kolmannella karhuveistoksella 1938. Vasta tämä viimeinen oli Porin kaupunginhallituksen tilaama. Karhu on Satakunnan maakuntasymboli ja suojeluspyhimys.

Pienoismallia Porin Satakunnan karhusta, pronssiin valettuna on jaettu vuodesta 2004 Elokuva-Finlandia –palkintona.

 

Ensi kertaa mallina (1903)

Veistos oli esillä Brysselissä 1903 sekä Suomen Taideyhdistyksen kevätnäyttelyssä Helsingissä 1904. Se pystytettiin pronssiin valettuna Kankaanpään Opiston pihaan syksyllä 2004. Veistoksen jalustassa on Teophile Gautier`n säkeitä runosta Nainen. Gautier oli kauneutta ylistänyt ranskalainen runoilija.

Säkeet ovat vapaasti suomennettuina seuraavat:

”Sitten, taiteilijan innostuksellaan,
paksun sametin pudottaen,
batistin pilveen
hän hahmotteli ylpeitä ääriviivojaan.

Olkapäältä lanteelle luiskahtaen,
huolettomasti poimuttunut paita
niin kuin valkoinen kyyhkynen
laskeutui hänen valkoisille jaloilleen.”

 

Maanviljelijän kunnia eli Kyntäjä (1929)

Ensimmäinen Cedercreutzin Kyntäjä-aiheinen veistos on ollut Ateneumin taidemuseon kokoelmissa jo vuodesta 1907, ja hän kehitteli kyntäjäaihetta toistuvasti. Äestäjä-patsaan paljastusjuhlallisuuksien aikana 1920 oli Porissa Pohjoispuiston päässä Eteläpuiston päähän pystytetyn Äestäjän vastapainona koe-esillä luonnollisen kokoinen kipsinen Kyntäjä (tosin auraa oli vetämässä vain yksi hevonen). Tästä Kyntäjästä Cedercreutz lienee kehitellyt Maanviljelijän kunnia -veistoksen. Sitä hän tarjosi Suomen valtiolle ostettavaksi 1928. Hän perusteli tarjoustaan sillä, että koska ”valtio on palkinnut urheilussa kunnostautuneita suomalaisia tilaamalla Paavo Nurmen patsaan, olisi paikallaan palkita myös maanraatajien taistelu, koska ilman heitä ei olisi leipää miljoonille, ei kaupunkeja, kauppaa, teollisuutta eikä kulttuuria. Maanviljelijäin työ on ikuista kamppailua toimeentulon puolesta, mutta aikakautemme luomuksen, urheilun, pysyminen valta-asemassaan on suuri kysymys”. Opetusministeriö kuitenkin hylkäsi tarjouksen tammikuussa 1929.

Veistos jäi kipsiin valettuna Cedercreutzin haltuun, kunnes se valettiin pronssiin Harjavallan kunnan itsenäisenä olon 100-vuotisjuhliin ja pystytettiin kaupungintalon puistoon 1969 nimellä Kyntäjä. Kerrotaan, että patsaassa hieman toista edellä kulkeva hevonen sanoo toiselle: ”No, vedähän sinäkin laiskuri”.

 

Arcum tendit Apollo (1917)

Taiteiden suojelujumalaa Apolloa esittävän veistoksen Arcum tendit Apollo eli Apollo jännittää joustaan, Emil Cedercreutz suunnitteli alun perin kirjailija Aleksis Kiven muistomerkiksi ja osallistui sillä myös muistomerkistä järjestettyyn yleiseen kilpailuun 1920-luvulla.

Monien vaiheiden jälkeen patsastoimikunta tilasi Aleksis Kiven muistomerkin kuvanveistäjä Wäinö Aaltoselta ja kansalliskirjailijan näköispatsas pystytettiin Kansallisteatterin eteen Rautatientorille 1939. Joustansa jännittävä Apollo-veistos säilyi kipsinä Harjavallassa Emil Cedercreutzin museon kokoelmissa, kunnes Emil Cedercreutzin säätiö valatti sen pronssiin ja lahjoitti Helsingin kaupungille. Veistos sijoitettiin lahjoittajien toivomuksesta lähelle Satakuntataloa ja paljastettiin Lastenlehdon puistossa, Kampissa 2001.

 

Pekka-koira (1932)

Helsingissä Kaivopuistossa toiminut Salus-sairaala hankki vuonna 1934 taiteilija Emil Cedercreutzilta koira-veistoksen sairaalan edustalle. Älyä, alttiutta ja kauneutta huokuvan veistoksen mallina on ollut taiteilijan oma Pekka-koira 1930-luvulla, minkä vuoksi sairaalan henkilökunta kutsui veistosta Vahti-Pekaksi.

Myöhemmin veistoksesta on käytetty myös nimeä Turre-koira. Toisen maailmansodan jälkeen sotasokeita varten perustettu Opaskoirayhdistys lahjoitti ensimmäisen kouluttamansa opaskoiran, Turren, sodassa näkönsä menettäneelle veteraanille. Lahjoitus sai paljon julkisuutta ja monet luulivat, että Kaivopuiston Vahti-Pekka oli Turre-koiran näköispatsas.

Salus -sairaalan tilaama suuri pronssinen saksanpaimenkoira vartioi sairaalaa Itäisellä puistotiellä Kaivopuistossa. Nykyään paikalla on Wihurin tutkimuslaitos.

 

Rannalla: Tukkipoika ja Puunkaatoon (1916)

Veistokset olivat esillä kipsiluonnoksina Turun Taideyhdistyksen 25-vuotisnäyttelyssä 1916. Ne olivat tarkoitetut Noormarkkuun puutavara-alalla toimineen A. Ahlström Osakeyhtiön 1914 valmistuneen pääkonttorin puistoon. Työt on signeerattu vuoteen 1920. Veistoksia ei kuitenkaan valettu ja pystytetty, ehkä sota- ja lama-ajan takia. Ne jäivät vuosikymmeniksi pääkonttorin vintille, josta ne 1970-luvulla siirrettiin Emil Cedercreutzin museoon. Tukkipoika pystytettiin Heinolaan 2000 ja Puunkaatoon Kajaaniin 2005.

 

Ystävykset (1905)

Teos kuvaa ihmisen ja hevosen luottamuksellista suhdetta ja on valmistunut ennen vuotta 1915. Tarkempaa ajoitusta ei tunneta. Veistos valettiin pronssiin ja sijoitettiin Cedercreutzin synnyinpitäjän Köyliön kunnantalon edustalle 2004.

 

Lähteet:

Cedercreutz , E., 1939. Yksinäisyyttä ja ihmisvilinää.
Kava, R., 1994. Emil Cedercreutz – Satakunnan eurooppalainen.
Emil Cedercreutzin museo- ja kulttuurikeskuksen arkistot ja henkilökunta.

Emil Cedercreutz, Äidinrakkaus.

Emil Cedercreutz, Äidinrakkaus.

Emil Cedercreutz, Arcum Tendit Apollo.

Emil Cedercreutz, Arcum Tendit Apollo.