Maisemallinen, materiaalinen, maalaaminen – vedenpeili maalauksena

Olen kirjoittanut aiemmin maalauksen pinnan kokemisesta maisemana:

Maalauksen pinnan katsominen läheltä on kiehtovaa. Värit ovat toistensa lomassa, sekoittuvat toisiinsa joissakin paikoin, ovat kerroksina. Voi unohtaa kuvan kokonaisuuden ja katseellaan vaeltaa pitkin värejä. Jos maalauksen värimaailma on maisemallinen, silmäpari muuttuu jalkapariksi, joka astelee pitkin maisemaa. Jalat tunnustelevat värejä kuin maata – etsivät mukavinta reittiä – ja kuljettavat läpi niittyjen, lammenrantojen ja metsien.

Maalaus voi olla moniaistisesti koettavaa materiaa. Tuo materia taas voi olla jotakin, joka muodostaa maisemaa, kuten omassa lainauksessani tuon esille. Työskentelyni Ruovesi-ryhmän jäsenenä järvimaisemien parissa on tuonut eteeni myös mahdollisuuden löytää maalaus maisemasta itsestään. Maiseman kokeminen sinänsä on moniaistista ja perustuu aistimusten lisäksi kokijan oman ruumiin liikkeisiin. Järvimaisema kuitenkin sisältää itsessään myös kuvan: vedenpeilin. Vedenpeilissä maisema näyttäytyy visuaalisena kuvana, maalauksen kaltaisena.

Vedenpeili on paitsi kuva myös rajapinta. Rajapintana se on koettu vuosisatojen tai tuhansien ajan. Sekä vanhojen uskomusten että kaunokirjallisuuden mukaan vedenpeilin alla on toinen maailma, jota asuttavat kalojen lisäksi vetehiset, vellamot, näkit ja monet muut olennot. Tuon rajapinnan ylittäminen ei ole mahdotonta: sen tekevät toisinaan ihmiset ja toisinaan veden väki, mutta ongelmatonta ylittäminen ei välttämättä ole. (1)

Maisemaa tutkivalle taiteilijalle vedenpeili on rajapinta moniaistisen ruumiillisen kokemisen ja katsomiseen perustuvan kuvallisen näkemisen välillä.

Vedenpeili näyttää kuvana maiseman visuaalisuutta: vastarannan metsän ja taivaan värit kuten sinisen kirkkaan taivaan sekä pilvien valkoisen; vedenpeili piirtää matalalla lentävästä lokista kuvan vaaleana läiskänä ja hitaasti pinnallaan lipuvasta kuikasta ylösalaisin kääntyvänä kuvajaisena. Vedenpeili tekee myös maiseman näkymättömiä ominaisuuksia näkyviksi: tuuli muuttuu aalloiksi tai vedenpinnan väreilyksi. Sade on maisemassa jotakin, joka näkyy ja tuntuu – sen pisarat vedenpeili piirtää kapeiksi kehiksi pintaansa.

Järvimaisemien kanssa työskentelyni on johtanut erilaisiin havaintoihin vedenpeilin ilmiöistä. Veden väri on ollut yksi havainnoimiseni aihe. Veden värin havainnointia käytetään myös ympäristötieteissä. Väri on veden laadullinen mittari. Tällöin pyritään katsomaan veden itsensä väriä ja sulkemaan havainnosta vedenpeilistä heijastuvat värit pois. Maiseman kokemisessa on kuitenkin mielenkiintoista vedenpeilin värit sekä heijastuneina että veden itsensä väristä johtuvina. Puhdas vesi itsessään on väritöntä, mutta usein siihen on liuennut maa-ainesta, joka aiheuttaa värin. Suomen järvissä on etenkin veden ruskeaksi värjäävää humusta. Myös muut maa-ainekset kuten savi ja kalkki voivat värjätä vettä.

 

Valgejärv

Aloin tarkemmin pohtia havaintoa veden väristä retkeillessäni Turvasten Valgejärvellä Virossa vuonna 2012. Järvi on saanut nimensä sen veteen liuenneesta kalkista: veden pitäisi näyttää valkoiselta. Saavuin paikalle pilvisenä päivänä, joten myös taivas oli valkoinen. Järven ja taivaan väri oli lähes sama. Järvi kyllä näytti valkoiselta, mutta niinhän useimmat järvet näyttävät tällaisena päivänä.

Minusta tuntui, että järvi esitti minulle kysymyksen väristä. Onko vedenpeilissä näkyvä väri heijastumaa, veden sisältämää väriä vai järvenpohjan väriä?
Kun tutkin järveä lähempää, huomasin sen pohjaan saostuneen paksun kalkkikerroksen. Nostin järvestä vettä ja se näytti enneminkin kirkkaalta kuin valkoiselta. Join veden – ja tunsin sen kalkkisen maun.

Veden juominen on yksi tapa kokea moniaistisesti maisemaa. ”Maisema” on etymologisesti maa-sanan johdos. Vettä juodessa voi maistaa maiseman perustan, maan veteen liuenneessa muodossa.

Työskentelin viime kesänä Arkkusaaressa, aivan Ruoveden rajalla, juuri Virtain puolella taiteilija Kimmo Kaivannon kesäateljeessa tähän näyttelyyn tulevan teokseni parissa. Veden värin monitulkintaisuus tuli esiin erityisesti saaren ja mantereen välisen kapean salmen kohdalla. Näkymää tälle salmelle Kaivanto on nimittänyt ”jokimaisemaksi”, kuten teoksessani tuon esille. Kapean salmen vedenpeilissä näkyi paitsi metsän vihreys, myös ruosteenruskea väri. Tuo ruskea ei ollut heijastumaa vaan väriä, joka kumpusi vedenpeilin alapuolelta. Se paljastui sekä tyynellä säällä, että aallokossa. Laajemmissa järvinäkymissä ei ruskea näkynyt, ainakaan etäämmältä, tuvan ikkunoista katsottuna: se oli mahdollista nähdä vain matalikossa. Arvelin, että ruskea on pohjan väriä. Se vaikutti kokemukseeni ”jokimaisemasta” muutenkin: pohjan, maan, näkyminen vahvisti tunnetta, jonka mukaan metsä yltäisi ”jokimaiseman” kohdalla veden yli.
Eräs paikallinen asukas lisäksi kertoi, että hän oli joskus matalan veden aikaan kävellytkin kapeikon yli. Veden valta ei ollut ehdoton.

Kysymys vedenpeilin pinnan alaisista väreistä jäi edelleen mietityttämään minua. Olinko tulkinnut ”jokimaiseman” ruskeaa väriä oikein? Myöhemmin kesällä retkeilin Kolin maisemissa Pielisellä. Alueella on useita loivasti syveneviä hiekkarantoja, jotka mahdollistivat vedenpeilin alaisen värin tutkimisen.

Rannalta katsoessani kaukana ulapalla aallot vyöryvät taivaansinisinä. Lähempänä rantaa ne muuttuivat punaruskeiksi ja niissä saattoi nähdä häivähdyksen violettia. Kun aalto edelleen lähestyi, se muuttui syvänruskeaksi, suovedeksi, turpeen tai humuksen väriseksi. Sitten se vaaleni rantahiekan väriseksi kunnes murtui rantaan.

Kahlasin veteen. Halusin tietää, muuttuuko pohjan hiekka tummemmaksi siellä, missä aallot ovat tummempia. Kouraisin pohjasta hiekkaa. Ylös nostettuani se oli kuitenkin yhtä vaaleaa kuin rantahiekka. Päättelin, että tumma, syvä ruskea on veden väriä. Se näkyy kun valonsäteet heijastuvat vaaleasta pohjahiekasta. Valo kulkee läpi vedenpeilin ja koko vesikerroksen edes takaisin näyttäen takaisin pintaan saavuttuaan sekoituksen pohjan ja veden väristä.

Siellä, missä vesi on syvempää, valonsäteet imeytyvät veteen matkallaan kohti pohjaa tai sieltä takaisin. Ne eivät enää nouse vedenpeilin läpi. Silloin järven pinta kuvastaa vain taivaan tai metsän heijastusta.

Violetti oli sen verran huomiota herättävä väri, että jäin pohtimaan sitä tarkemmin. Ehkä näkemäni violetti syntyi veden punaruskeasta ja taivaansinestä. Se olisi järven paletilla sekoitettua maata ja taivasta.

Palasin mielessäni Arkkusaaren ”jokimaiseman” äärelle. Sielläkin vedenpeilin ruskea saattoi muodostua enemmänkin veteen liuenneesta maasta, humuksesta, kuin pohjan väristä. Mutta silloinkin ruskea luo vaikutelman metsän pohjan jatkumisesta veden yli – onhan humus nimenomaan metsä- tai suomaasta liuennutta väriä.

Pohdin myös kokemuksiani Viron Valgejärvellä. Myös sen väri oli pilvisenä päivänä järven paletilla sekoitettua maata ja taivasta, kahta valkoista. Järven paletilla maa ilmenee väripigmenttinä, joko veteen liuenneina värihiukkasina tai matalassa Valgejärvessä ehkä enemmänkin pohjalle saostuneena pigmenttinä. Taivas taas ilmenee valon värinä. Järvi sekoittaa värin kahta olomuotoa, pigmenttiä ja valoa vedenpeilissään.

Järvi maalaa sekoittamalla värejä, mutta se osaa maalata myös siveltimenvetojen pintastruktuurilla. Arkkusaaressa ”merimaisemaa” katsoessani näin, miten taivaan ja vedenpeilin valkoinen oli yhteneväinen pelkästään väriä katsomalla. Vastaranta jäi ikkunan vaakapienan taakse, joten vertailu onnistui helposti. Vedenpeili maalasi kuitenkin näkyviin myös hennon tuulen väreilevänä struktuurina. Pinnan liikettä katsoessani taivas ja vedenpinta erottuivat.

 

”Merimaisema” Arkkusaaren ateljeesta nähtynä.

Vedenpeili ei siten ole vain väriä vaan se on myös liikehtivää materiaalia: maaliainetta. Jos vedenpeiliä vertaa maalaukseen, sen voi tulkita mahdollistavan kaksi tapaa nähdä maalaus. Nämä ovat haptinen ja visuaalinen. Haptisessa katsomistavassa oleellista ei ole kuva-aihe, vaan katsomisen kokemus, jossa nähty koetaan moniaistisesti ja ruumiillisesti. Optisessa katsomisessa taas maalaus hahmottuu sen luoman kolmiulotteisen tilailluusion kautta. Useimmiten nämä kaksi näkemisen tapaa ovat samanaikaisesti katsomiskokemuksessa läsnä. Taidemaalari Tarja Pitkänen-Walter muotoilee haptisen katsomisen Laura U. Marksia mukaillen: ”Haptisessa katsomistavassa silmät toimivat kosketuselinten kaltaisesti: pikemminkin katseen kohdetta koskettaen tai hipaisten kuin halliten.” (2)

Materiaalisuudessaan vedenpeilin kokemus on haptinen. Etenkin tuulen vedenpeili maalaa tarkasti. Silloin kun on melkein tyyntä, mutta pieniä tuulenvireitä siellä täällä, järvenselällä voi usein nähdä erilaisin siveltimenvedoin maalattuja alueita. Metsän tai taivaan kuvajaista heijastaessaan vedenpeiliä voi pitää maalaukseen rinnastaen optisena.

Pitkänen-Walter tulkitsi haptista, maalaukseen kohdistuvaa katsetta kosketuksen kaltaisena kokemuksena. Vedenpeilin kokemus ei kuitenkaan ole pelkästään katseella koettua kosketusta vaan myös kosketusta suoraan iholla.

Järveen voi pulahtaa uimaan. Haptinen visuaalisuus muuttuu koko kehon kokemukseksi. Voi tuntea ruumiissaan, miten aallot liikuttavat, miten toisin paikoin pohjasta kumpuaa kylmää vettä. Ruumis on samaan aikaan levossa ja aktiivinen: vesi kannattelee ja uidessa on kuitenkin liikuttava. Ehkä tuollainen levollisuuden ja aktiivisuuden yhdistelmä herkistää erityiseen ruumiilliseen kokemiseen. Uidessa on osattava heittäytyä ja luotettava veteen – tässä mielessä uiden saatu kokemus maisemasta on aivan erilainen kuin katsoen saatu. Uija on osa maiseman liikehdintää, mutta katsoja sen ulkopuolinen objektivoija.

Uidessa aallot tai veden väreet eivät ole enää kauempaa nähty maalauksen pinta, vaan ympärillä näkyvä kumpuileva maisema. Toisinaan korkeammalle nouseva aalto peittää veden ja maan rajan, rantaviivan. Maalauksen struktuurista tulee oman ruumiin ja veden liikettä.

Toisaalta pään pysyessä pinnan yläpuolella säilyy myös katse vedenpeiliin. Aallon voi nähdä ja sen voi tuntea ruumiissaan samaan aikaan.
Maalauksen kielellä: uiminen on visuaalisen ja haptisen rajalla oloa.

Markus Tuormaa

 

1) Knuuttila, Seppo 2002. Veden valtakunta ja maailmankuvan kolmas ulottuvuus. Teoksessa Vesi vetää puoleensa, Sepänmaa, Yrjö ja Heikkilä-Palo, Liisa (toim.), Maahenki Helsinki.
2) Pitkänen-Walter, Tarja 2006. Liian haurasta kuvaksi – maalauksen aistisuudesta. Like, Kuvataideakatemia.