Päiväkirjamerkintöjä väreistä ja muusta

Astun ulos asfalttipihalle, elokuinen aamupäivän aurinko maalaa lämpimän sävyn nurmikolle ja ilma tuoksuu kostealle. Lämmin sävy on myös pensaiden ja puiden lehdillä. Koirani vetää meidät kohti ensimmäistä lyhtypylvästä.

Kävelemme puiston halki, kohti rantatietä. Uutta päiväkotia vastapäätä oleva pensasruusupensas kukkii edelleen yhtä kirkkaana kuin keskikesällä. Pienet ampiaiset surisevat sen terälehdillä ja uusia nuppuja on aukeamassa. Lapset päiväkodin pihalla leikkivät, yksi jää seisomaan ja katsomaan koiraani. Puiston tummat ja suuret vaahterat vaikuttavat nekin levollisilta, tänään niitä ei uhkaa mikään, ei metsäpalot eivätkä harvennushakkuut.

Puiston jälkeen astun vilkkaalle rantatielle. Koira tervehtii vastaantulevaa siennan väristä vesikoiraa. Jatkamme autojen ohi rantatien toiselle puolelle. Ilma on lämpimän kostea, harvinaisen lämmin tähän aikaan vuodesta. Kun kävelemme kohti rantaa kosteus tiivistyy, se tekee meren sumuiseksi ja siniharmaaksi. Eilen opin, että sumun päällä oleva keltainen pilviharso on rikkiä, luultavasti sitä samaa, joka värjää auringonlaskua kultaisemmaksi. Niitä auringonlaskuja mietin nuorena paljon.

Asfaltin jälkeen tie jatkuu punertavan graniitin värisenä. Nurmikon vieressä punaisuus korostuu. Samalla asfaltti alkaa näyttää siniseltä, vähän lilaanpäin murtuvalta. Käännyn rannassa oikealle, hiekkatielle, joka muuttuu punertavasta keltaisemmaksi, sellaiseksi kuin hiekkalaatikon hiekka aina oli. Kun sitä kaivoi lapiolla syvälle, syveni hiekansävy samalla.

———————

Hiili on palanutta lehtipuuta. Piirustus on sitä mustempaa mitä enemmän hiilellä piirtää. Musta muistuttaa varjosta ja auttaa hahmottamaan rajaa. Valon ja varjon välillä tapahtuvat värisävyjen vaihtelut.

© Liisa Karintaus, Metsäluonto, 2018