Hiljaisuudessa

Annan ääneni kuulua varovasti vokaalilla A. Nostan kädet rinnalleni ja tunnen äänen värinän. Hengitän. Kohotan kädet päälaelleni ja maistelen konsonanttia M. Kädet kuuntelevat, tarkkailevat. Resonanssi kulkee koko matkan päälaelta aina varpaisiin asti ihoa pitkin juoksevien vesipisaroiden lailla. Ylä-äänissä sataa hiljaista kesäsadetta. Hengitän.

Voimakkaimmat kokemukseni hiljaisuudesta liittyvät ääneen. Alkukirkon ajan laulu oli kehoon kiinnittynyttä ja sitä kutsutiin myös sillaksi hiljaisuuteen. Mutta mitä hiljaisuus on ja mitä siinä tapahtuu? Hiljaisuus voi merkitä äänen poissaoloa – äänettömyyttä – mutta myös hiljentymisen tilaa. Voiko hiljaisuutta maalata? Tai hiljaisuudessa tapahtuvia salattuja asioita?
Materia ja käsityskykyni ulkopuolelle jäävä kohtaavat kehossani, aisteissani. Jos äänen värinä voi kehollistua, voiko sama tapahtua käänteisesti maalauksessa? Voiko aineeseen ja materiaaliin niin konkreettisesti sidoksissa oleva maalaaminen muuntua hiljaisuudeksi, läsnäoloksi, liikkeeksi?

Mitä kauemmin viivyn hiljaisuudessa, sitä vähemmän vakaana se näyttäytyy. Se että olen paikallani ei merkitse liikkeen poissaoloa. Tietoisuuteni liikkuu aistieni välillä, minussa ja ympäristössäni. Olen oppinut, että minulle hiljaisuus merkitsee sitä, että hiljentyessäni voin havaita hiljaisuuden olevankin liikettä. Tunnen pulssin, veren virtauksen suonissani, hengityksen, joka sekunneissa muuntaa ja liikuttaa kehoani.

Maalaaminen on nyt suoraa tarkkailua ja läsnäoloa sen omassa kulussa. Tarkkailu antaa lähtökohdan. Mitä tapahtuu näkevän silmän, etsivän ja kokeilevan käden sekä kehon työstämän materiaalin vuorovaikutuksessa. Maalaaminen on silmä ja näkeminen, mutta se on myös kiinni ihossa, kosketus. Hetkittäin annan värien viedä minua uusille teille. Se että haluan tavoittaa maalaamisella jotakin on tavallaan paradoksi, koska maalaamisella on niin vahva oma tahto. Värit ja pigmentit kantavat salaisuuksiaan, jotka eivät paljastu kiireiselle. Ainut johtotähteni on täydellinen läsnäolo. Syleilen riisuttua, empivää, leikkisää ja välitöntä. Hiljaisuudessa kaikki on puolitiessä, keskeneräistä, liikkeessä ja täydellistä – samanaikaisesti.
Hiljaisuuteni elää maaväreissä. Ne ovat maa-aineksesta saatuja vanhimpia käytettyjä väripigmenttejä. Maa, aine on ihmisen alkuperä ja koti. Synnymme maasta ja siihen päädymme, osana luonnon kiertokulkua. Siinä välissä on hengitys, elämä, ihmettely. Maavärien harmonia on murrettu, lempeä ja hidas.

Maalausteni aiheet ovat minua lähellä, erityisesti talossa, jossa asun. Siellä voin luontevasti viipyä hiljaisuudessa. Talo on täynnä heijastuksia, varjoja, ilmaa, tilaa, syvyyttä, tyhjyyttä, ja siellä on myös puutarha ja luonto. Kaikki muuttuu valon ja vuodenaikojen liikkeessä. Sisätiloissa syntyy tilallinen jakautuminen. Raja tilan ja tyhjyyden, kiinteän aineen ja avaruuden välillä horjuu ja liikkuu. Valo räjäyttää itsensä seinien ja kattojen muodostamien rajojen ja esteiden läpi. Toiset ajat, toiset tilat ja aukot ovat läsnä, kuin ikuisuutta kohti kurottavat kiilat. Hiljaisuus ja valon kulku luovat eräänlaisen läpivalaistun nyt-hetken, jossa tämä hetki ja aina ovat samassa hengenvedossa.

Talossa asuu myös tuoleja, ruukkuja, kynttilänjalkoja, kuparikattiloita. Vihreitä pulloja, kirkkaita, läpinäkyviä pulloja, ruskeita pulloja. Ne ovat liikkumattomia ja ihmisen käden jälkeä. Mutta kun valo vangitsee ne, ne joutuvat liikkeeseen. Karkeata puuta, silkinhienoa ja kulunutta puuta, lämmintä keramiikkaa. Lasin viileys ja metallin kylmyys. Kosketus tuo esiin erityisyyden, mukautuvaisuuden tai vastustuksen, joka synnyttää liikettä. Hiljaisuudessa näen esineiden tanssivan.

Käännös Mervi Appel