Elämän ja luonnon kiertokulku

”Tuhka tuli eteeni tavallaan vahingossa. Löysin tuhkan 2008, kun nuohooja kävi ja veti leivinuunin hormista tuhkat ulos. Onneksi satuin olemaan samaan aikaan paikalla.
Silloin sain oivalluksen, että musta noki on minun juttuni. Ajattelin, että tuosta teen maalia. Se oli näynomainen hetki.

Sitten kysyin maalaustaiteen lehtori Malla Tallgrenilta, miten voisin tehdä tuhkasta maalia. Hän kertoi, että voisin käyttää akryylimaalin sideaineena mediumia.
Tuhkaa ja liitua yhdistämällä saa luonnonmukaista pigmenttiä. Liitujauhoa käyttämällä tuhkaa voi vaalentaa, silloin siihen saa erilaiset valöörit.

Kaadan itse puuta omasta metsästäni ja kuivatan sekä poltan puut. Isoihin puihin tarvitsen kaatoapua, jotta puut kaatuvat sinne minne tahdon niiden kaatuvan.

Siellä kasvaa monenlaisia puita; leppä, haapa, omena- ja luumupuu, mänty, kataja ja tietenkin koivu. Saarnia saan Ahvenanmaalta. Vaahtera ei mäelläni kasva. Eräs ystäväni poltti vaahteraa ja toi minulle pussillisen valmista tuhkaa.

Eri puumateriaalista saa monia erilaisia sävyjä. Esimerkiksi nuoresta koivusta tulee vaaleanpunaista tuhkaa, vaahterasta vaaleaa ja lämmintä.

Omenapuu ovat hyvin tiiviitä. Kerran onnistuin lämmittämään omenapuuta uunissa niin paljon, että tulikivet piti lopulta vaihtaa.

Olen saanut tuhkaa useammalta nuohoojalta, kun omasta hormista sitä ei tule riittävästi. He ottavat minulle talteen eri hormista tulevaa mustaa.

 

Liike kiehtoo

Olen ennenkin tehnyt itse kaikki käyttämäni värit ja tehnyt maalauksia väreillä, mutta tuhka vei mennessään.

Käytän akryylimaalaamisessa pigmenttinä tuhkaa ja nokea. En tuhlaa puuta, sillä kun lämmitän puut hellassa, valmistan ensin sillä energialla ruokaa.

Ekologisuus on minulle tärkeää, siksi haluan toimia niin, että teen ruoat ja maaliin käytettävän tuhkan samalla kertaa. Siinä toteutuu hyvällä tavalla elämän ja luonnon kiertokulku.
Tuhkan käyttäminen on myös taloudellisesti iso juttu.

Minua kiehtoo liike, varsinkin veden liike. Olen aina rakastanut merta ja koskia. Asuin Ruotsissa kosken vieressä ja kuuntelin veden tyrskyjä kosken alla. Kun muutin takaisin Suomeen, päädyin Koskenkylään.

Monien töitteni teemana on ilmaston lämpenemisen aiheuttama tuho. Teema on vakava, elämän ja kuoleman kolmiyhteyden leikki: liike, vesi, tuhka. Yksi aiheistani on tsunamit ja tornadot. Catherine-rajumyrskyn aikoihin tein teoksen ”Regina tanssittaa”.

Ihminen on satoja vuosia käsitellyt luontoa. Nyt luonto käsittelee ihmistä, hyvässä ja pahassa.

Kun työskentelee tuhkan kanssa, sitä on silloin perimmäisen ihmisyyden äärellä. Oleellista on myös kuunnella sisintään.

Työprosessi menee niin, että laitan ensin huushollin kuntoon ja sen jälkeen ryhdyn maalaamaan.

En siis mene vielä aamupäivällä työhuoneelle, vasta iltapäivällä.

Aamulla klo 8.00 lähtien teen taloustyöt, lämmitän ja valmistan ruoat. Puolenpäivän aikaan ruokailen ja otan 10–15 minuutin nokoset, jolla katkaisen arkirutiinit. Sitten menen työhuoneelle.
Jos samana päivänä pitää tehdä jotain klo 16, maalaaminen ei onnistu. Kun maalaan, takarajaa ei saa olla.

Teen kaikki työt, mitä olen etukäteen ajatellut. Illalla taas mietin valmiiksi seuraavan päivät jutut.

 

Ajattelu on näkemistä

Maalaan lattialla ja kaadan väriä kankaalle. Käytän mieluummin isoja pohjia, 145 x 200 cm:n koko on hyvä, sillä silloin pääsen vetämään kunnolla rajumpia vetoja.

Yritän vangita sen valtavan luonnonvoiman, minkä meri ja tornadot saavat aikaan.

Käytän niin isoja pensseleitä, joita kaupasta löytyy, pehmeät lattiaharjat ovat hyviä. Kumi- ja peltilastoja on myös monen levyisiä, levein on 70 cm.

Kun aloitan uuden työn, joskus saan sen valmiiksi saman päivän aikana. Se jotenkin räjähtää kankaalle.

Keskeneräisiä töitä jatkaessani voi joskus tulla yllätyksiä, jos vedot ovat kovin räväköitä.

Kun maalaan, en ajattele mitään, se vie mennessään. Ennen maalaamista pää täytyy jotenkin tyhjentää.

Näen kun työ on valmis, ajattelen näkemällä. Näin keskeneräiset työt valmiina, näen mitä siitä puuttuu. Näen, miten valon pitäisi kulkea ja miten varjojen pitäisi leikkiä. Jos valo on lämmin, varjon pitää olla kylmä.

Samoin näyttelyä pystyttäessä näen, miten väreillä pitää olla jatkumo.

Olen myös opettanut, josta pidän, mutta luovuin maalaamisen opettamisesta, koska silloin en ehtinyt itse maalata.

 

Kiehtova Kissasaari

Olen liikkunut Ellen Thesleffin jalanjäljillä Ruoveden Muroleessa. Rakastuin Kissasaareen. Olen piirtänyt Kissasaarta ensin ruokokynällä, sitten värien kanssa, sen jälkeen tuhkalla.

Kun näin Kissasaaren ensimmäistä kertaa, se sytytti ja mykisti minut heti. Onneksi hiilet ja paperia olivat mukana, joten pääsin saman tien tekemään luonnoksia. Katselin saarta lumoutuneena ja annoin käden vapaasti tehdä tehtävänsä ja sitähän se teki aivan vimmatusti. Käsi leikitteli viivoilla, liioitteli puiden muodoilla ja niiden tummuusasteilla.

Muutamia vuosia sitten eräänä kauniina kesäpäivänä soudimme taiteilijakollegoiden Markus Tuormaan ja Veikko Saarivaaran kanssa Kissasaareen. Äkkiä tuli yllättäen ukonilma, keskellä päivää tuli aivan pimeää. Istuimme saaressa mättäällä kolmistaan yhden sadetakin alla ja kastuimme litimäriksi. Vain salamat valaisivat yllättävää luonnonnäytelmää. Kissasaari oli silloin kuin ateljee, maalasin sen mielessäni.

Saari kiehtoo minua yhä, sisältä ja ulkopuolelta katsottuna. Kissasaari on piirtynyt niin syvälle sisimpääni, että maalasin Cedercreutzin museon näyttelyyn sieluni silmin Kissasaaren tuhkalla ja noella, kokoon 155 x 185 cm.”

Teksti Jyrki Liikka

© Aino Ulmanen, Ruovesi